Muutama kollegani ainakin tietää sen tunteen. Kenties muutama muukin tunnistaa ilmiön. Nimittäin sen vatsanpohjan muljahduksen, joka tulee sillä samaisella hetkellä, kun lähettää tiedotteen medialle. Joskus matkaan lähtee vain jonkinmoista uutisentynkää, joskus otsikoihin isosti nousevaa uutista ja joskus jotain sellaista, mitä ei oikeastaan edes haluaisi kertoa julkisuuteen.
Aiemmin jännitin eniten sitä, miten media käsittelee aihetta (useimmiten kyllä objektiivisesti ja faktat oikein ymmärtäen), nykyään on toisin. Tätä nykyä suurin etukäteispohdintani kohdistuu siihen, kuinka sidosryhmät somessa aiheeseen reagoivat.
Syytä tähän pohdintaan onkin. Jos aikoinaan somea kuvailtiin kevyeksi keskusteluksi cocktailkutsuilla, nyt mieleeni nousee paljon synkemmät kuvat. Se, mikä ennen oli Forum Romanum, onkin Colosseum.
Kovan puheen amfiteatterissa kamppaillaan verissä päin tunteiden viemänä ja valitettavan harvoin järjen ohjaamana.
Tahallisen väärinymmärtämisen ja tunnekuohujen aikakaudella todellisuutta ei rakenneta eri näkökulmia arvostavan keskustelun pohjalle, ei halulle jalostaa omaa näkemystään, eikä edes välttämättä halulle kuulla toista osapuolta.
Mitä tämä tarkoittaa yritysten viestinnän kannalta?
Nostan esiin muutaman väitteen ja useamman kysymyksen. Näin siksi, että aihe herättää minussa enemmänkin hämmennyksen ja päänsäryn välimaastossa liikkuvia tuntemuksia. Kauniisti paketoituja viisauksia ei ole siten luvassa.
Väite yksi. Yritysten arkea värittää entistä enemmän julkinen kritiikkimoukarointi, kun somelynkkaajat hakevat yhteenkuuluvuuden tunnetta heimonsa kanssa ja nautiskelevat moraalisesta ylemmyydentunteesta. Brittitoimittaja Jon Ronsonin (HS 29.4.2018) mukaan somelynkkaaminen tuottaa muitakin koukuttavia tunteita kuten pätemisen nostamaa riemastusta.
Ja sama asia toisinpäin. Jos yrityksen arkea ei väritä aika ajoin raskaan luokan kritiikkimoukarointi tai edes kriittinen arviointi, on se todiste siitä, että yritys onkin strutsi, pää syvällä hiekassa. Organisaatio, joka ei onnistu herättämään minkään sortin reaktioita, on sidosryhmiensä silmissä turhanpäiväinen.
Sitten ne kysymykset.
Mitä yritysten viestinnälle tarkoittaa se, että sanomalehtien asema yhteiskunnallisena vaikuttajana on murenemassa? Tästä kehityksestä kertoo esimerkiksi se, että ennen vuosikymmenen vaihdetta suomalaisnuorista 47 prosenttia luki useita kertoja viikossa sanomalehtiä. Vuonna 2015 vastaava luku oli tipahtanut jo 24 prosenttiin. Kun instituutioiden rinnalle ja ohi on noussut yksittäisiä mielipidevaikuttajia, joiden toimintaa ohjaa vaihteleva eettinen koodisto, totutut toimintatavat on ajateltava uusiksi.
Tämäkin mietityttää. Kuinka halukkaasti yritys tekee rohkeita keskustelunavauksia, jos mahdollinen seuraus on myrsky somessa? Tuskin kovin halukkaasti, jos toiminnan motivaattorina on vain markkinointiviestinnällinen hajaräiskintä. Sen sijaan yrityksen on helpompi säilyttää ryhti tuulessa, jos selkeä arvomaailma ja aito halu edistää jotain yhteiskunnallisesti merkityksellistä antavat selkärankaa tekemiselle.
Tai entäpä tämä kysymys. Miten faktat hallitsevasta ja faktoilla argumentoivasta yrityksestä viritetään tunteva – tunteita luova ja tunteet hallitseva?
Kysymykset jatkuvat vain. Miten yritysten viestinnällistä arkea tulee uudelleen muovata, kun työprosessiin sisältyykin aina jälkipyykin peseminen? Vai onko jo aika lopettaa puheet likapyykistä, häiriöistä ja poikkeustiloista? Miten omia ajatuksia viestinnän logiikasta tulisi päivittää, jos häiriötön arki onkin epätoivottavaa?
Unkarilainen Magyar Nemzet -sanomalehden pääkirjoitustoimittaja Csaba Lukács sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 3.5.2018:
”Journalismilla ei enää ole mitään merkitystä siihen, miten Unkari kehittyy. Ihmiset eivät lue lehtiä, ja he uskovat siihen, mitä haluavat uskoa. He eivät edes yritä ymmärtää vaikeita asioita, vaan tarttuvat Orbánin propagandaan.”
”Mikään ei ole niin surullinen paikka kuin tyhjentyvä toimitus”, Lukács virkkoi vielä pakatessaan tavaroitaan lakkautetun lehden toimituksessa.
Unkarin yhteiskunnallista tilannetta kuvaavassa artikkelissa riittää lisäpohdittavaa viestinnän ammattilaiselle.
…he uskovat, mitä haluavat uskoa. He eivät edes yritä ymmärtää vaikeita asioita…
Entä jos asiat eivät vain aina ole yksinkertaisia? Entä jos joskus olisi parasta uskoa johonkin, mihin ei haluaisi uskoa? Uskoa, vaikka se tuntuisikin aivan uskomattomalta.
